Jaakko Leppänen – 24.11.2018
Käsittelin aikaisemmissa blogikirjoituksissa Tšernobylin ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuksia, keskittyen lähinnä tapahtumien etenemiseen ja taustalla vaikuttaneisiin tekijöihin. Jatkan tässä kirjoituksessa onnettomuuksien seurauksista ja ympäristövaikutuksista. Ydin- ja säteilyonnettomuuksien vakavuutta voidaan mitata kansainvälisen atomiergiajärjestön IAEA:n määrittämällä INES-asteikolla (International Nuclear and Radiological Event Scale). Molemmat onnettomuudet on luokiteltu suurten radioaktiivisten päästöjen sekä niiden edellyttämien mittavien väestönsuojelutoimenpiteiden perusteella asteikon korkeimpaan, eli seitsemänteen luokkaan. INES-asteikko on kuitenkin luotu lähinnä viestinnän apuvälineeksi, eikä vakavan reaktorionnettomuuden seurauksia ole käytännössä mahdollista tiivistää yhteen numeroon.
Tšernobylin ja Fukushiman onnettomuuksista on keskusteltu ja kirjoitettu paljon, ja niiden vaikutuksia puitu monelta eri kannalta. Tämän kirjoituksen tarkoitus on blogin hengen mukaisesti lähestyä aihetta asiantuntijanäkökulmasta, ja esittää jonkinlainen yhteenveto siitä, mitä onnettomuuksien seurauksista nykyisin tiedetään, ja miten näitä asioita on käsitelty riippumattomien kansainvälisten asiantuntijaryhmien aineistoissa. Lähteenä olen käyttänyt erityisesti YK:n alaisen UNSCEAR:in (United Nations Scientific Committee on the Effects of Atomic Radiation) kokoelmaraportteja, joiden tiedot on kerätty sadoista vertaisarvioiduista tiedejulkaisuista.i Teksti on jaettu muutamaan osakokonaisuuteen, jotka käsittelevät onnettomuuksien välittömiä seurauksia laitospaikoilla, päästöjen leviämistä ja radioaktiivista laskeumaa, sekä väestön pitkän aikavälin säteilyaltistusta ja sen aiheuttamia terveysvaikutuksia. Radioaktiivisuuteen ja säteilyyn liittyviä perusasioita, kuten aktiivisuuden ja säteilyannoksen määritelmiä, yksiköitä ja suuruusluokkia, on käsitelty aikaisemmassa blogikirjoituksessa.
Maaliskuussa 2011 tapahtunut Fukushima Daichin ydinvoimalaonnettomuus sai alkunsa siitä, kun maanjäristystä seurannut tsunami tuhosi reaktoreiden hätäjäähdytykseen ja instrumentointiin käytetyt sähköjärjestelmät. Reaktoreiden tuottama fissioteho oli katkennut maanjäristyksen laukaisemaan pikasulkuun jo tuntia aikaisemmin, mutta tsunamin vyöryessä laitosalueelle lyhytikäisten radionuklidien hajoamisessa vapautuva energia lämmitti ydinpolttoainetta vielä kymmenien megawattien teholla. Ydintekniikassa tätä ketjureaktiosta riippumatonta lämmöntuottoa kutsutaan polttoaineen jälkilämmöksi. Laitosyksiköiden kellarikerrokset tulvittanut vesi vaurioitti juuri niitä järjestelmiä, jotka oli suunniteltu jälkilämmön poistamiseen. Seurauksena oli vakava sydämensulamisonnettomuus kolmella laitosyksiköllä.
Tapahtumaketju eteni nopeimmin ykkösyksiköllä, joka jäi heti sähköjärjestelmien menetyksen jälkeen täysin ilman toimivaa jäähdytyskiertoa. Reaktorin vedenpinnankorkeus alkoi laskea jäähdytteen kiehuessa höyryksi, saavuttaen sydämen yläreunan tason noin kolmessa tunnissa. Veden alta paljastunut polttoaine alkoi tämän jälkeen ylikuumenemaan, ja lopulta sulamaan. Kakkos- ja kolmosyksiköillä sydämen vesikiertoa kyettiin ylläpitämään passiivisilla järjestelmillä, jotka saivat käyttövoimansa reaktorista purkautuvalta höyryltä. Järjestelmiä ei kuitenkaan oltu suunniteltu pitkäaikaiseen käyttöön, ja niiden vikaannuttua myös veden syöttö reaktoreihin katkesi. Sydämen sulaminen alkoi kolmosyksiköllä kahden, ja kakkosyksiköllä kolmen vuorokauden kuluessa alkutapahtumasta.
Sydämensulamisonnettomuudessa polttoaineen vaurioituminen etenee vaiheittain. Keraamiset uraanioksiditabletit on suljettu zirkonium-metalliseoksesta valmistettujen kaasutiiviiden suojakuoriputkien sisälle. Jälkilämpö siirtyy suojakuoren läpi polttoaineesta jäähdytteeseen, ja kun sydän alkaa kiehua kuivaksi, lämpötila alkaa nopeasti nousta. Suojakuoriputken zirkonium oksidoituu vuorovaikuttaessaan korkeassa lämpötilassa vesihöyryn kanssa. Reaktio alkaa kiihtyä lämpötilan noustessa noin 800°C asteeseen. Oksidoitunut metalli muuttuu hauraaksi ja pirstoutuu helposti, jolloin sisällä oleva pellettipatsas romahtaa kasaan. Lämpötilan edelleen noustessa myös uraanioksidi alkaa lopulta sulaa. Polttoaineesta, säätösauvoista ja sydämen tukirakenteista muodostuvan sydänsulan lämpötila nousee niin korkeaksi, että myös reaktoriastia voi sulaa pohjastaan puhki.
Myös radioaktiivisten aineiden vapautuminen tapahtuu vaiheittain. Osa fissiotuotteista kulkeutuu jo reaktorin käydessä polttoainetablettien ja suojakuoriputken välissä olevaan kaasurakoon. Tällaisia fissiotuotteita ovat erityisesti jalokaasut krypton ja xenon, minkä lisäksi myös esimerkiksi jodi muodostaa kaasumaisia yhdisteitä reaktorin normaalissa käyttölämpötilassa. Suojakuoriputkien puhkeaminen vapauttaa jo onnettomuuden alkuvaiheessa kaasurakoon kerääntyneitä aineita reaktorin primäärikiertoon. Jalokaasujen ja jodin lisäksi helposti vapautuvia fissiotuotteita ovat cesiumin ja telluurin isotoopit, jotka alkavat kaasuuntua lämpötilan noustessa 1300°C asteeseen. Radionuklidien vapautuminen riippuu sydänvaurioiden laajuudesta sekä siitä, miten nopeasti sydänsula saadaan jäähdytettyä takaisin kiinteään olomuotoon. Monet polttoaineeseen syntyneistä isotoopeista alkavat vapautua vasta lämpötilan kohotessa tuhansiin asteisiin.
Reaktoriturvallisuus nojaa vahvasti nk. moniesteperiaatteeseen. Polttoaineen kiinteä olomuoto ja metallinen suojakuoriputki toimivat ensimmäisinä vapautumisesteinä radioaktiiviselle päästölle. Kevytvesireaktoreiden jäähdytyskierto on eristetty kokonaisuudessaan kaasutiiviin paineenkestävän suojarakennuksen sisälle, joten polttoaineen vaurioituminen tai sulaminen ei vielä aiheuta päästöä ympäristöön. Fukushimassa osa fissiotuotteista kulkeutui reaktorista purkautuneen höyryn mukana suojarakennusta kiertävään munkkirinkilän muotoiseen lauhdutusaltaaseen (kts. Fukushima-kirjoituksen kuva 2). Suojarakennuksen ilmatilaan päätyneet kaasumaiset radioaktiiviset aineet muodostivat jäähtyessään mikroskooppisia aerosoleja. Osa hiukkasista tarttui pintoihin, tai päätyi vesipisaroiksi tiivistyneen höyryn mukana suojarakennuksen pohjalle. Vaikka pitkään jatkunut ylipaineistuminen johti Fukushimassa lopulta myös uloimpien kulkeutumisesteiden pettämiseen, suuri osa radioaktiivisesta päästöstä pidättyi suojarakennusten sisälle.ii
Fukushimassa oli onnettomuuden alkaessa noin 6000 työntekijää, joista suurin osa evakuoitiin pian sen jälkeen kun laitosalueella julistettiin hätätila. Välttämättömiin pelastustöihin jäi aluksi noin 400 työntekijää, mutta määrä kasvoi huomattavasti seuraavien päivien aikana. Pelastustöiden kiireellisin vaihe kesti muutaman viikon. Ensimmäisten päivien aikana pelastustoimet keskittyivät reaktoreiden jäähdytykseen, mutta huomio kääntyi myöhemmin käytetyn polttoaineen varastoaltaisiin, joiden pelättiin kärsineen maanjäristyksessä vaurioita. Tilanne alkoi rauhoittua kun ulkoinen vedensyöttö vaurioituneisiin reaktoreihin saatiin toimimaan, ja polttoainealtaiden kunto oli varmistunut. Radioaktiiviset ilmapäästöt ajoittuivat muutama päivän jaksolle onnettomuuden alkuvaiheessa.
Onnettomuuden jälkihoitoon osallistui seuraavien 18 kuukauden aikana noin 25,000 työntekijää. Suurista ilmapäästöistä huolimatta säteilytaso ei missään vaiheessa noussut niin korkeaksi, että siitä olisi aiheutunut työntekijöille välitöntä hengenvaaraa. Suurin osa radioaktiivisista aineista jäi suojarakennusten sisälle, eivätkä pelastustyöt edellyttäneen kulkua pahimmin saastuneisiin tiloihin. Säteilytyöntekijöille asetetut annosrajat perustuvat tavallisesti 100 mSv kertymään viiden vuoden ajalta. Hätätilanteessa rajaa voidaan kuitenkin nostaa. Fukushimassa kriittisimpiä tehtäviä hoitaneiden työntekijöiden annosraja asetettiin väliaikaisesti 250 millisievertiin. Alempi 100 mSv:n raja ylittyi 167 työntekijällä, ja ylempi raja kuudella valvomotyöntekijällä, jotka saivat pääasiassa sisäistä säteilyannosta radioaktiivisesta jodista. Suurin mitattu annos oli 680 mSv. Säteilyaltistuksesta ei aiheutunut kenellekään välittömiä terveysvaikutuksia.iii
Huhtikuussa 1986 tapahtuneessa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudessa ei ollut kyse sydämen sulamisesta, vaan huomattavasti aggressiivisemmasta tapahtumaketjusta. Epästabiiliin toimintatilaan ajetun reaktorin fissioteho karkasi hallitsemattomaan kasvuun, joka nosti lämpötilan niin korkeaksi, että osa polttoaineesta suli ja pirstaloitui ympäröivään jäähdytteeseen. Paineen nousu reaktorin jäähdytyskanavissa aiheutti massiivisen räjähdyksen, joka puhkaisi aukon reaktorirakennuksen kattoon. Kaikki sisäkkäiset vapautumisesteet menetettiin kerralla. Ilmassa leviävien kaasu- ja aerosolipäästöjen lisäksi myös erittäin korkea-aktiivisia polttoaineen sirpaleita levisi räjähdyksen voimasta laitosalueelle. Tilannetta pahensi reaktorikuilussa syttynyt tulipalo, joka vauhditti radioaktiivisten aineiden vapautumista.
Laitoksen henkilökunta ja sammutustöihin hälytetyt palomiehet altistuivat heti voimakkaalle säteilylle. Annosnopeus reaktorirakennuksen katolla, missä palomiehet joutuivat työskentelemään sammuttaessaan räjähdyksestä alkunsa saaneita palopesäkkeitä, oli tappavan korkea. Koska onnettomuus oli tapahtunut ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, pelastustyöntekijöillä ei myöskään ollut valmista suunnitelmaa säteilyaltistuksen rajoittamiseksi. Henkilökunnan käyttämät säteilyannosmittarit rekisteröivät annoskertymää ainoastaan 20 mSv:iin saakka, eikä palomiehillä ollut käytössään lainkaan mittareita. Tilanne oli kuitenkin saatava hallintaan, sillä tulipalo uhkasi levitä viereiselle laitosyksikölle. Ensimmäisen yön pelastustöihin osallistui noin 600 ihmistä. Seuraavien päivien kuluessa yli sata työntekijää toimitettiin säteilysairauden vuoksi hoitoon, ja sairauden aiheuttamiin komplikaatioihin kuoli lopulta 28 ihmistä. Kaikki kuolemaan johtaneet annokset saatiin onnettomuuden ensimmäisen vuorokauden pelastustöissä.
Kun pienemmät tulipalot oli sammutettu, myös kulkua reaktorirakennuksen pahimmin saastuneisiin tiloihin pystyttiin rajoittamaan. Reaktorikuilussa riehuneen tulipalon tukahduttaminen kesti kuitenkin toista viikkoa. Pitkäaikainen työskentely laitosalueella edellytti mittavia raivaustöitä säteilytason saattamiseksi edes siedettävälle tasolle. Työ jouduttiin tekemään suurelta osin käsin. Pahimmissa paikoissa annosnopeudet saattoivat nousta satoihin sieverteihin tunnissa (100 Sv/h = 100,000 mSv/h), jolloin raivaukseen osallistuneiden työntekijöiden annosrajat tulivat raskaasta suojavarustuksesta huolimatta täyteen alle minuutissa. Ainoa keino rajoittaa säteilyaltistusta oli raivaajien jatkuva kierrättäminen.
Kuva 1: Pitkäaikainen työskentely Tšernobylin laitosalueella edellytti mittavia raivaustöitä. Työ jouduttiin tekemään suurelta osin käsin, ja siihen osallistui satoja tuhansia ihmisiä. Pahimmin saastuneissa paikoissa annosnopeudet nousivat niin korkeiksi, että työskentely jouduttiin rajoittamaan alle minuutin mittaisiin vuoroihin. Kun annosnopeudet laitosalueella oli saatu siedettävälle tasolle, räjähdyksessä tuhoutuneen reaktorirakennuksen suojaksi alettiin rakentamaan betonista sarkofagia (kts. aikaisemman blogikirjoituksen kuva 4).
UNSCEAR:in tilastoihin on kerätty eri menetelmillä arvioituja säteilyannoksia yli 500,000 onnettomuuden jälkihoitoon osallistuneelta työntekijältä, joista noin puolet oli sotilaita. Eräiden arvioiden mukaan on kuitenkin mahdollista, että operaatioon osallistui vuosien 1986-1990 välisenä aikana jopa miljoona ihmistä. Tarkemman annosseurannan piirissä oli noin 250,000 raivaajaa ja pelastustyöntekijää, joiden säteilyannosten jakautuminen on esitetty alla olevassa taulukossa. Samaan taulukkoon on vertailun vuoksi kerätty myös Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden pelastus- ja raivaustöihin osallistuneiden työntekijöiden annosjakaumaa.
| Efektiivinen säteilyannos | Altistuneiden työntekijöiden lukumäärä | |
|---|---|---|
| Tšernobyl 1986 | Fukushima 2011 | |
| < 10 mSv | 23,560 | 16,162 |
| 10 – 50 mSv | 61,518 | 7,460 |
| 50 – 100 mSv | 63,398 | 1,037 |
| 100 – 200 mSv | 48,006 | 164 |
| 200 – 500 mSv | 49,630 | 7 |
| 500 – 1000 mSv | 543 | 2 |
| > 1000 mSv | 219 | – |
Luvuista ilmenee hyvin puhdistusoperaatioiden mittakaavaero. Tšernobylissä onnettomuuden jälkihoito vaati monikymmenkertaisen määrän työvoimaa. Erot säteilyannoksissa puolestaan selittyvät pitkälti sillä, että Tšernobylissä räjähdyksessä tuhoutuneen reaktorisydämen kappaleita jouduttiin keräämään ympäri laitosaluetta. Fukushimassa sulanut polttoaine jäi reaktorirakennusten sisälle, eivätkä pelastustyöt missään vaiheessa edellyttäneet pitkäaikaista oleskelua sellaisissa tiloissa, joissa annosnopeus oli hengenvaarallisen korkea.
Ydinvoimalaonnettomuuden vakavuuteen vaikuttaa olennaisesti ympäristöön vapautuneen radioaktiivisen päästön suuruus. Reaktorissa säteilytetyn ydinpolttoaineen radionuklidi-inventaari muodostuu sadoista isotoopeista. Eri alkuaineiden isotoopit poikkeavat toisistaan kemiallisten ja fysiologisten ominaisuuksiensa osalta. Kuten edellä todettiin, eri aineiden vapautuminen riippuu myös sydänvaurioiden laajuudesta, sekä siitä, miten hyvin päästö saadaan pidätettyä suojarakennuksen sisälle. Säteilyaltistuksen kannalta merkittävien radionuklidien eliniät vaihtelevat tunneista kymmeniin vuosiin. Isotoopin ominaisaktiivisuus on kääntäen verrannollinen sen pitkäikäisyyttä kuvaavaan puoliintumisaikaan, joten kaikkein korkea-aktiivisimmat radionuklidit myös häviävät nopeimmin ympäristöstä. Hyvin pitkäikäisten isotooppien aktiivisuus on vastaavasti pieni.
Päästön kokonaisaktiivisuuden kannalta suurimman yksittäisen komponentin muodostaa tavallisesti xenonin isotooppi Xe133, joka hajoaa noin viiden päivän puoliintumisajalla. Koska xenon on kemiallisesti inertti jalokaasu, se vapautuu helposti vaurioituneesta polttoaineesta, ja karkaa ympäristöön heti jos suojarakennuksen tiiveys menetetään. Kaasumainen olomuoto ja kemiallinen sitoutumattomuus tarkoittavat toisaalta myös sitä, että Xe133 ei muodosta maan pinnalle kulkeutuvaa laskeumaa, jota voisi päätyä ravinnon tai juomaveden mukana elimistöön. Radioaktiiviset jalokaasut aiheuttavat pääasiassa ulkoista säteilyannosta onnettomuuden alkuvaiheessa. Vaikutus heikkenee pitoisuuksien laimentuessa, kun päästöpilvi hajoaa ja kulkeutuu tuulen mukana kauemmas lähteestä.
Väestönsuojelun kannalta merkittävimmät radionuklidit ovat jodin isotooppi I131 ja cesiumin isotooppi Cs137. Näiden isotooppien fissiotuotto on suuri, ne vapautuvat suhteellisen helposti vaurioituneesta polttoaineesta, ja ravintoketjun kautta elimistöön päästessään ne voivat aiheuttaa suuren sisäisen säteilyannoksen. Radioaktiivinen jodi kerääntyy kilpirauhaseen, ja suuri I131-altistus nostaa erityisesti lapsilla kilpirauhassyövän riskiä. Altistusta voidaan pienentää merkittävästi joditableteilla, joiden sisältämä stabiili jodi kyllästää kilpirauhasen, ja pienentää radioaktiivisen isotoopin imeytymistä.
I131:n puoliintumisaika on vain 8 päivää, joten se häviää luonnosta muutamassa kuukaudessa. 30 vuoden puoliintumisajalla hajoava Cs137 jää sen sijaan ympäristöön pitkäksi aikaa, ja sen pitoisuudet pienenevät pääasiassa laimenemalla laskeuman sekoittuessa vesistöihin ja painuessa syvemmälle maaperään. Cesium ei tavallisesti aiheuta väestölle I131:n kaltaista välitöntä säteilyhaittaa, vaan vaikutus syntyy kumulatiivisesti vuosien saatossa. Ympäristön korkea Cs137-pitoisuus voi asettaa rajoituksia asutukselle, sekä maa- ja metsätaloudelle. Tšernobylin ja Fukushiman onnettomuuslaitosten lähialueet on tyhjennetty asukkaista pääasiassa juuri väestön Cs137-altistuksen rajoittamiseksi. Tšernobyl-laskeumasta peräisin olevaa cesiumia löytyy edelleen myös Suomen luonnosta.
UNSCEAR:in arvio Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden kokonaispäästöstä on 5300 PBq. Vastaavat arviot Fukushiman päästöstä vaihtelevat välillä 340-800 PBq. Luvuista on jätetty pois jalokaasut (krypton + xenon), jotka eivät muodosta radioaktiivista laskeumaa maan pinnalle. Yksittäisten radionuklidien arvioituja ilmapäästöjä on kerätty alla olevaan taulukkoon. Fukushiman päästölukuihin liittyy edelleen suuria epävarmuuksia, ja annetut arvot edustavat eri lähteistä poimittuja ääripäitä. Suluissa olevat luvut ovat isotooppien puoliintumisaikoja.
| Radionuklidi | Arvioitu ilmapäästö (PBq) | |
|---|---|---|
| Tšernobyl 1986 | Fukushima 2011 | |
| Xe133 (5.2 d) | 6,500 | 6,000 – 12,000 |
| Kr85 (10.7 a) | 33 | 6.4 – 32.6 |
| Te132 (3.3 d) | 1,150 | 0.76 – 162 |
| I131 (8.0 d) | 1,760 | 100 – 500 |
| Cs134 (2.1 a) | 47 | 8.8 – 50 |
| Cs137 (30 a) | 85 | 6 – 20 |
| Sr90 (29 a) | 10 | 0.0033 – 0.14 |
| Np239 (2,4 d) | 400 | 0.076 |
| Pu241 (14.4 a) | n. 2.6 | < 0.0012 |
Tšernobylissä radioaktiiviset päästöt olivat peräisin yhdestä reaktorista. Fukushimassa sydämensulamisonnettomuus tapahtui kolmella laitosyksiköllä, minkä perusteella voisi helposti olettaa myös päästön olevan kolminkertainen. Todellisuudessa päästön suuruuteen vaikutti kuitenkin enemmän se, että Tšernobylissä radioaktiivisten aineiden vapautuminen tapahtui täysin hallitsemattomasti. Suurempi kokonaisinventaari näkyy Fukushiman päästöluvuissa lähinnä jalokaasuissa, joiden vapautumiseen reaktorin suojarakennustoiminnolla oli vähiten vaikutusta. Xenonin ja kryptonin isotooppien ilmapäästöt vertautuvat, tai ylimpien arvioiden mukaan jopa ylittävät Tšernobylin päästölukemat.
Matalassa lämpötilassa kaasuuntuvia aineita edustavat taulukossa telluurin (Te132), jodin (I131) ja cesiumin (Cs134 + Cs137) isotoopit. Esimerkiksi jodipäästön kertaluokkaero selittyy sillä, että Tšernobylissä lähes kaikki polttoaineesta vapautunut I131 päätyi suoraan ympäristöön, kun taas Fukushimassa yli 90% inventaarista jäi polttoaineeseen tai pidättyi suojarakennusten sisälle. Ero 3500°C asteen lämpötilassa kaasuuntuvan strontiumin (Sr90) päästössä on vieläkin suurempi. Sama pätee aktinideihin, joita edustavat taulukossa neptuniumin ja plutoniumin isotoopit Np239 ja Pu241. Tšernobylissä reaktorin räjähdys vapautti polttoaineesta paljon sellaisia radionuklideja, jotka Fukushimassa jäivät sulaneeseen sydänmassaan.iv
Tšernobylin onnettomuudessa noin neljännes kokonaispäästöstä oli peräisin reaktorin räjähdyksestä. Suurin osa radioaktiivisista aineista vapautui reaktorikuilussa syttyneen tulipalon tuottamien kuumien palokaasujen mukana räjähdystä seuranneen 10 vuorokauden kuluessa. Päästöpilvi suuntautui ensimmäisten päivien aikana länteen ja pohjoiseen, mutta tuuli ehti päästön aikana muuttaa suuntaansa useampaan kertaan. Kaukokulkeuma muodostui pääasiassa aerosoleista ja kaasumaisista fissiotuotteista, ja radioaktiivista laskeumaa päätyi maan pinnalle erityisesti sateen mukana. Kaasu- ja aerosolipäästöjen lisäksi savukaasujen mukana kulkeutui myös pieniä polttoaineesta irronneita ”kuumia hiukkasia”. Suurin osa hiukkasista putosi kymmenien kilometrien säteelle onnettomuuslaitoksesta, mutta kevyimmät niistä saattoivat kulkeutua satoja kilometrejä. Kuumia hiukkasia löydettiin onnettomuuden jälkeen myös Suomesta.v
Suurin väestökeskittymä laitoksen lähellä oli kolmen kilometrin päässä sijaitseva 45,000 asukkaan Pripjatin kaupunki. Reaktorin räjähdys tapahtui lauantaina aamuyöllä. Ensimmäinen päästöpilvi kulkeutui eteläpuolelta kaupungin ohi, mutta lauantai-iltaa kohden annosnopeudet alkoivat kohota. Seuraavana yönä säteilytaso oli noussut niin korkeaksi, että viranomaiset tekivät päätöksen Pripjatin evakuoimisesta. Operaatio aloitettiin sunnuntaiaamuna, ja iltapäivään mennessä kaupunki oli tyhjennetty asukkaista.vi Evakuointivyöhykettä laajennettiin pian kymmenen, ja sitten 30 kilometrin etäisyydelle onnettomuuslaitoksesta. Yhteensä noin 116,000 ihmistä joutui jättämään pysyvästi kotinsa. Myöhempinä vuosina pahimmin saastuneilta alueilta evakuoitiin vielä 210,000 ihmistä.
Pahin laskeuma päätyi 150,000 neliökilometrin alueelle Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Venäjän länsiosiin. Alueella asui noin 6 miljoonaa ihmistä. Suurin säteilyvaikutus oli radioaktiivisella jodilla. Laskeuma-alueella oli paljon maataloutta, jonka suojaaminen olisi voinut vähentää paikallisen väestön saamaa säteilyannosta merkittävästi. Puutteellisen ohjeistuksen ja tiedon kulkuun liittyneiden ongelmien vuoksi jodin saastuttamaa maitoa ja muita elintarvikkeita päätyi kuitenkin kulutukseen, mikä aiheutti suuria kilpirauhasannoksia erityisesti lapsille. Muualla Euroopassa laskeuma jäi pienemmäksi, ja saastuneiden elintarvikkeiden päätyminen markkinoille pystyttiin estämään. Lyhyen puoliintumisaikansa vuoksi Tšernobylin onnettomuuden aiheuttamasta I131-laskeumasta ei ole kattavia mittaustietoja. Pitkäikäisen Cs137:n pitoisuudet pahimmin saastuneella alueella on esitetty kuvassa 2.
Kuva 2: Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aiheuttama Cs-137 -laskeuma pahimmin saastuneilla alueilla Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjän länsiosissa. Mielivaltaisilta vaikuttavat aktiivisuusrajat perustuvat vanhoihin curie-yksiköihin (1 ci = 37 GBq). Lähde: UNSCEAR.
Suomessa ensimmäiset havainnot kohonneesta säteilytasosta tehtiin sunnuntaina 27.4, hieman yli vuorokausi reaktorin räjähdyksen jälkeen. Korkeimmillaan säteilytaso kohosi noin viiteen mikrosievertiin tunnissa (5 µSv/h = 0.005 mSv/h). Lukema vertautuu kosmisen säteilyn aiheuttamaan annosnopeuteen matkustajakoneen matkalentokorkeudessa. Kohonnut säteilytaso ei edellyttänyt välittömiä suojaustoimenpiteitä (esim. sisälle suojautuminen tai joditabletit), mutta jodialtistuksen pienentämiseksi viranomaiset antoivat suosituksia sadeveden käyttöön, vihannesten kevätistutukseen ja lehmien laiduntamiseen liittyen. Myös elintarvikkeiden säteilyvalvontaa tehostettiin. Suomessa Tšernobyl-laskeumaa tuli eniten Pirkanmaan, Hämeen ja Kymenlaakson seuduille. Suurimmat mitatut Cs137-pitoisuudet olivat n. 80 kBq/m2. Onnettomuudesta kuluneen kolmen vuosikymmenen aikana radioaktiivinen hajoaminen on pienentänyt Cs137-päästön aktiivisuutta noin puoleen. Ympäristöstä mitatut pitoisuudet ovat kuitenkin laskeneet nopeammin radioaktiivisten aineiden laimenemisen myötä.
Tšernobyl-laskeuma kattoi lopulta koko läntisen ja pohjoisen Euroopan. Laskeuma-alueella asui onnettomuuden aikaan yli 600 miljoonaa ihmistä. Näin suuren väestön saamaa säteilyaltistusta on vaikea esittää tiivistetysti, sillä jo pelkästään paikallinen vaihtelu erityisesti pahimmin saastuneilla alueilla oli huomattavan suurta. Eri väestöryhmien saamat keskimääräiset efektiiviset säteilyannokset antavat kuitenkin jonkinlaisen käsityksen suuruusluokista. UNSCEAR:in tilastojen mukaiset annokset on esitetty alla olevassa taulukossa. Efektiivisen kokokehoannoksen lisäksi väestötilastoihin on kerätty ekvivalenttiannoksia kehon eri osille. Erityisesti I131:n aiheuttama suuri kilpirauhasannos on yhdistetty kohonneeseen syöpäriskiin.
| Väestöryhmä | Väestön koko | Keskim. annos |
|---|---|---|
| Pelastustyöntekijät ja raivaajat a | 500,000 | 117 mSv |
| Evakuointivyöhykkeen asukkaat b | 115,000 | 31 mSv |
| Väestö pahimmin saastuneella alueella c | 6,400,000 | 9 mSv |
| Väestö muualla entisen NL:n alueella | 98,000,000 | 1.3 mSv |
| Väestö muualla Euroopassa | 500,000,000 | 0.3 mSv |
a Pelastustyöntekijöiden ja raivaajien annoskertymä on laskettu vuosilta 1986-1990.
b Lähialueen asukkaiden saama säteilyannos ennen evakuointia.
c Pahimmin saastuneella alueella viitataan kuvassa 2 esitettyyn 150,000 km2 alueeseen Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjän länsiosissa, missä Cs137-laskeuma ylitti 37 kBq/m2 (1 µci/m2).
Pahimmin altistuneen ryhmän muodostavat ne puoli miljoonaa työntekijää, jotka osallistuivat onnettomuutta seuranneiden kuukausien aikana pelastus- ja raivaustöihin voimalaitosalueella. Tämän ryhmän keskimääräiseksi säteilyannokseksi on arvioitu n. 120 mSv, mikä ylittää esimerkiksi säteilytyöntekijöille yleisesti käytetyn 100 mSv viiden vuoden annosrajan. Myös paikalliset asukkaat Pripjatissa ja Tšernobylin lähialueilla altistuivat suurelle päästölle heti onnettomuuden alkuvaiheessa. Evakuoidun väestön altistus jäi kuitenkin suhteellisen lyhytaikaiseksi.vii Yllä olevassa taulukossa evakuointivyöhykkeen ulkopuolella asuva väestö on jaettu kolmeen ryhmään, joiden annokset on laskettu 20 vuoden kertyminä.
Länsi-Eurooppaan verrattuna Tšernobyl-laskeumaa tuli Pohjoismaihin suhteellisen paljon. Säteilyturvakeskuksen arvion mukaan onnettomuus tulee aiheuttamaan suomalaisille keskimäärin noin 2 millisievertin ylimääräisen säteilyannoksen 50 vuoden aikajaksolla (huom. yllä olevan taulukon kolme viimeistä lukua ovat 20 vuoden kertymiä). Samalla aikavälillä säteilyannosta kertyy luonnollisesta taustasäteilystä ja muista lähteistä (esim. lääketieteelliset toimenpiteet) lähes satakertainen määrä (184 mSv). Ensimmäisten onnettomuuden jälkeisten vuosien osuus annoskertymästä on suhteellisen suuri (kts. kuva 3), joten esimerkiksi vuoden 1990 jälkeen syntyneillä lisäys on vastaavasti pienempi.
Kuva 3: Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden radioaktiivisesta laskeumasta suomalaisille aiheutunut keskimääräinen efektiivinen säteilyannos vuosina 1986-2004. Nykyisin keskivertosuomalaisen vuosiannos on yhteensä n. 3.2 mSv, josta puolet on peräisin sisäilman radonista. Tšernobyl-laskeuman osuus on 0.02 mSv, eli alle prosentti kokonaisannoksesta. Lähde: STUK.
Fukushiman onnettomuuden tuntuvimmat ympäristövaikutukset rajoittuivat laitospaikan lähellä oleviin prefektuureihin Japanin itärannikolla. Suurimmat ilmapäästöt tapahtuivat kolmosyksikön paineenalennuksessa sunnuntaina 13.3., ja kakkosyksiköllä tiistaina 15.3., kun reaktorin suojarakennuksen tiiveys petti täysi korkean paineen alla. Pienempiä päästöpiikkejä aiheuttivat muiden laitosyksiköiden paineenalennukset, sekä ykkös- ja kolmosyksiköillä tapahtuneet vetyräjähdykset, joissa reaktorirakennusten yläosaan pikkuhiljaa kertyneet radioaktiiviset aineet vapautuivat kerralla ilmaan.
Tuuli- ja sääolosuhteet vaihtelivat ensimmäisten onnettomuusviikkojen aikana. Suurin osa radioaktiivisista aineista (~80%) kulkeutui tuulen mukana merelle, mutta laskeumaa päätyi paljon myös maan pinnalle. Pahiten saastunut alue muodostaa kapean kaistan, joka suuntautuu luoteeseen noin 40 kilometrin päähän onnettomuuslaitoksesta. Tällä alueella suurimmat Cs137-pitoisuudet vertautuvat Tšernobylin onnettomuuden pahimpiin laskeuma-alueisiin Ukrainan ja Valko-Venäjän rajalla (kts. kuva 2). Kun reaktoreiden ulkoinen vedensyöttö saatiin toimimaan, myös radioaktiivisten aineiden vapautuminen sulaneesta polttoaineesta loppui. Sydänsula jähmettyi suojarakennuksen betoniselle pohjalaatalle. Huhtikuun alussa ilmapäästöt olivat pudonneet noin tuhannesosaan, ja kesään mennessä laitosalueen ilmasta mitattiin enää häviävän pieniä Cs137-pitoisuuksia (alle 1 Bq/m3).
Ongelmat Fukushimassa eivät kuitenkaan loppuneet siihen, että ilmapäästöt saatiin hallintaan. Reaktoreihin jouduttiin syöttämään onnettomuuden alkuvaiheessa ulkoisia palovesilinjoja pitkin suuri määrä vettä, joka keräsi mukaansa radioaktiivisia aineita. Kontaminoitunutta vettä päätyi erityisesti kakkosyksiköllä suojarakennuksen vuotokohtien kautta reaktorirakennuksen kellaritiloihin, ja sitä kautta ympäristöön. Edellä esitetyn taulukon ilmapäästöjen lisäksi yhteensä 10-20 PBq radioaktiivista jodia ja 3-6 PBq cesiumia pääsi maalis-huhtikuun aikana vuotamaan Tyyneen valtamereen. Suurin päästö (4.7 PBq) havaittiin heti huhtikuun alussa, kun korkeasti radioaktiivista vettä kulkeutui betoniseen kaapelitunneliin syntyneen halkeaman kautta suoraan mereen. Kun pahimmat vuotokohdat saatiin korjattua ja suljettu jäähdytyskierto toimimaan, myös merivesipäästöt putosivat lähelle nollaa.
Väestönsuojelutoimenpiteet käynnistettiin Fukushimassa heti onnettomuuden alkuvaiheessa. Yli 50,000 ihmistä evakuoitiin 10 km säteeltä ennen ykkösyksikön paineenalennusta ja pian sen jälkeen tapahtunutta vetyräjähdystä, jotka olivat ensimmäiset merkittävät radioaktiiviset päästöt ympäristöön. Evakuointivyöhykettä laajennettiin myöhemmin vielä 20 kilometriin. Alueella asui yhteensä noin 78,000 ihmistä. Näiden toimenpiteiden ansiosta väestön säteilyaltistus jäi onnettomuuden alkuvaiheessa pieneksi.viii Enimmillään evakossa oli yli 160,000 ihmistä, joista suurin osa on sittemmin päässyt palaamaan kotiinsa.
UNSCEAR:in Fukushima-raportissa on esitetty yksityiskohtaisia arvioita eri väestöryhmien säteilyaltistuksesta ensimmäisen vuoden ajalta onnettomuuden jälkeen, sekä pitkän aikavälin annoskertymiä. Fukushiman prefektuurissa koko ikänsä asuvan japanilaisen arvioidaan saavan korkeintaan 18 millisievertin lisän efektiiviseen säteilyannokseensa. Muilla lähialueilla vastaavaksi annoskertymäksi on arvioitu korkeintaan 6.4 mSv, ja muualla japanissa 0.9 mSv. Luonnon taustasäteilystä ja lääketieteellisistä toimenpiteistä saatava keskimääräinen elinikäinen annoskertymä mitataan sadoissa millisieverteissä.
Vakavan reaktorionnettomuuden aiheuttamia päästöjä pystytään mittaamaan ympäristöön kulkeutuneesta radioaktiivisesta laskeumasta. Myös ihmisten säteilyaltistusta voidaan arvioida joko suorilla mittauksilla, tai laskennallisesti ulkoisen annosnopeuden ja elimistöön kertyneiden radioaktiivisten aineiden perusteella. Edellä esitetyt becquerelit ja sievertit eivät silti välttämättä anna minkäänlaista konkreettista käsitystä Tšernobylin ja Fukushiman onnettomuuksien seurauksista. Syy tähän on ennen kaikkea arkielämän vertailukohdan puuttuminen. Säteily ei varsinaisesti ole kaukana arkitodellisuudesta, sillä esimerkiksi keskimääräisen suomalaisasunnon huoneilmassa tapahtuu joka sekunti yli 10,000 radioaktiivisen radon-222 -ytimen hajoamista, mutta vaikka säteilyaltistus on jatkuvaa, se tapahtuu täysin huomaamatta.
Konkreettisen suuruusluokkamittarin puuttumisesta huolimatta säteilyyn ja ydinvoimalaonnettomuuksiin liittyy kuitenkin vahvoja mielikuvia. Viikko Fukushiman onnettomuuden jälkeen suuren suomalaisen mediatalon kirjeenvaihtaja otsikoi Tokiosta: ”Täällä on todellakin pian kuoleman vaara.” Annosnopeus oli tässä vaiheessa mitattavasti koholla, mutta korkeintaan tasolla joka vastasi kosmisen taustasäteilyn voimakkuutta Tokion ja Helsingin välisellä reittilennolla. Uutinen kuvaa hyvin sitä, kuinka ilman vertailukohtaa muodostetut mielikuvat voivat viedä johtopäätöksiä pahasti harhaan.
Säteilyn pitkällä aikavälillä aiheuttamien terveyshaittojen hahmottaminen on vieläkin haastavampaa, sillä kyse ei ole edes suoraan mitattavissa olevista vaikutuksista, vaan väestötasolla ilmenevistä poikkeamista esimerkiksi syöpätilastoissa. Säteilyn aiheuttaman mutaation kehittyminen syöväksi on satunnaisprosessi, jonka kulkua on altistumisen hetkellä täysin mahdoton ennustaa. Toisaalta syöpää esiintyy myös luonnostaan kaikissa väestö- ja ikäryhmissä, eikä yksittäinen syöpätapaus yleensä anna minkäänlaisia merkkejä siitä, mistä ensimmäisen syöpäsolun synnyttänyt mutaatio sai alkunsa.
Välittömän (deterministisen) terveyshaitan sijaan kyse onkin todennäköisyyksistä ja tilastollisista (stokastisista) riskeistä. Esimerkiksi kilpirauhaseen kertyvä radioaktiivinen jodi kasvattaa riskiä sairastua kilpirauhassyöpään. Tilastollinen yhteys jodialtistuksen ja syöpäriskin välillä on erityisen vahva lapsilla, joilla syöpätyyppi on muuten harvinainen. Toinen korkeaan säteilyannokseen liitetty syöpä on luuytimen valkosolutuotantoon vaikuttava leukemia, joka voi kehittyä jo suhteellisen nopeasti altistuksen jälkeen.
Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen Ukrainan ja Valko-Venäjän pahimmilla laskeuma-alueilla havaittiin lasten kilpirauhassyövässä selvä tilastollinen kohoaminen. Vuoteen 2016 mennessä syöpätapauksia on ilmennyt noin 10,000, mikä ylittää moninkertaisesti sairauden luonnollisen esiintyvyyden. Seurantatutkimuksissa on kiinnitetty erityistä huomiota myös laitosalueen pelastus- ja raivaustöihin osallistuneisiin ihmisiin, joiden terveydentilaa on seurattu jo kolmen vuosikymmenen ajan. Pahimmin altistuneen n. 100,000 työntekijän joukossa on tänä aikana ilmennyt joitakin kymmeniä ylimääräisiä leukemiatapauksia. Tilastollisen yhteyden merkittävyydestä ei kuitenkaan vallitse täysin yksimielistä käsitystä, sillä lisäys ylittää vain niukasti leukemiatapausten luonnollisen satunnaisvaihtelun.
Muiden väestöryhmien syöpätilastoissa Tšernobylin onnettomuus ei ole näkynyt.ix Vaikka tulos saattaa mielikuvatasolla vaikuttaa väärältä, se on itse asiassa varsin hyvin linjassa sen kanssa, mitä säteilyn karsinogeenisistä vaikutuksista tiedetään. Epidemiologisissa tutkimuksissa kohonnut syöpäriski on pystytty yhdistämään lyhyellä aikavälillä saatuun yli 100 mSv kokokehoannokseen. Laskeuma-alueen väestön säteilyaltistus jäi selvästi tämän rajan alapuolelle (kts. edellä esitetty taulukko). Se, ettei yhteyttä ole havaittu, ei kuitenkaan tarkoita etteikö sellaista voisi olla. Tilastollisen korrelaation määrittäminen ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista, jos vaikutus hukkuu täysin aineiston satunnaiskohinaan.
Myöskään Fukushiman onnettomuus ei ole aiheuttanut havaittavia poikkeamia syöpätilastoissa, edes säteilylle herkimpien syöpätyyppien osalta. Onnettomuudesta on kulunut vasta suhteellisen vähän aikaa, mutta väestön saaman säteilyaltistuksen perusteella tilastoissa näkyviä vaikutuksia ei ole odotettavissa myöskään tulevaisuudessa. Varhaisessa vaiheessa toteutettu evakuointi rajoitti väestön säteilyaltistusta merkittävästi, ja Tšernobylistä poiketen myös lähes kaikkien pelastustöihin osallistuneiden työntekijöiden annokset jäivät 100 mSv:n riskirajan alapuolelle.
Vaikka yhteyttä väestön säteilyaltistuksen ja kohonneen syöpäriskin välillä ei ole pystytty tilastollisesti osoittamaan, ydinvoimalaonnettomuuksien syöpävaikutuksista on esitetty paljon laskennallisia arvioita. Kaikkien tällaisten arvioiden taustalla on oletus säteilyannoksen ja syöpäriskin välisestä korrelaatiosta, joka perustuu yleensä suurten (paljon yli 100 mSv) annosten ja lineaarisen ekstrapolaation pohjalta laadittuun nk. LNT-malliin (kts. aikaisempi blogikirjoitus). Laskennallisilla ennusteilla voidaan yrittää arvioida esimerkiksi sitä syöpävaikutusta, joka tilastoissa hukkuu satunnaiseen kohinaan. LNT-mallin tulokset eivät kuitenkaan ole yksikäsitteisiä, sillä ennustettujen syöpätapausten lukumäärä riippuu myös siitä, miten tarkasteltavan väestön koko on valittu, eli miten pieniin annoksiin säteilyaltistuksen ja syöpäriskin välinen korrelaatio halutaan ulottaa.
LNT-mallin ongelmat liittyvät pitkälti sen antamien tulosten tulkintaan. Tämä pätee erityisesti pieniin ja pitkällä aikavälillä saatuihin säteilyannoksiin, joiden osalta mallin tiedetään suurella todennäköisyydellä yliarvioivan syöpäriskiä. Esimerkiksi kansainvälinen säteilysuojelutoimikunta ICRP (International Commission on Radiation Protection) soveltaa LNT-mallia antaessaan suosituksia väestönsuojelutoimenpiteille ja säteilytyöntekijöiden annosrajoille.x Todellisen riskin yliarviointi ei tällöin ole ongelma, sillä ennalta ehkäisevissä toimissa varovaisuusperiaatteen noudattaminen on varsin perusteltua. Suuruusluokkaa kuvaavien ennusteiden sijaan ekstrapoloimalla saatujen tulosten yhteydessä olisi kuitenkin syytä puhua yläraja-arvioista. Mitä pienempiin annoksiin ekstrapolaatio ulotetaan, sitä suuremmaksi kasvaa myös mallin konservatiivisuus ja tulosten varmuusmarginaali.
Jo altistuneen väestön syöpäriskin arviointiin pessimistisiä tuloksia tuottava malli soveltuu sen sijaan huonosti. Kuten aikaisemmassa blogikirjoituksessa todettiin, asiantuntijapiireissä on viime vuosina alettu kallistumaan yhä enemmän sille kannalle, että säteilyn suurelle väestölle aiheuttamista terveysvaikutuksista ei pitäisi esittää minkäänlaisia laskennallisia arvioita silloin, kun altistus on ollut samaa suuruusluokkaa luonnollisen taustasäteilyn kanssa (kts. esim. Health Physics Societyn julkilausuma vuodelta 2016). Tämä tarkoittaa käytännössä myös kaikkia niitä ennusteita, jotka koskevat Tšernobylin ja Fukushiman laskeuma-alueilla asuvaa väestöä.
Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus jätti jälkeensä 2,600 neliökilometrin alueen, jonka sisällä säteilytaso on paikoitellen edelleen selvästi koholla. Alueen koko vastaan suunnilleen pääkaupunkiseudun ja ympäryskuntien yhteenlaskettua pinta-alaa. Evakuointivyöhyke jätettiin käytännössä täysin heitteille, ja vaikka alue muuttuisi muutaman Cs137:n puoliintumisajan kuluessa uudelleen asumiskelpoiseksi, vuosikymmenien saatossa rapistuneet rakennukset, tiet ja muu infrastruktuuri jouduttaisiin rakentamaan kokonaan uusiksi. Todennäköisempää on, että vuoteen 1986 pysähtynyt Pripjatin kaupunki jää lähialueineen pysyvästi lähinnä turistinähtävyydeksi.
Fukushiman osalta Japanin hallinnon suunnitelma on puhdistaa ja palauttaa alue uudelleen käyttöön. Alkuperäisen evakuointivyöhykkeen sisällä olevia kyliä on jo vapautettu evakuointimääräyksistä, ja esimerkiksi laskeuma-alueella sijaitsevassa Iitaten kylässä aloitettiin riisinviljely uudestaan kuuden vuoden tauon jälkeen toukokuussa 2017. Säteilytaso on monissa paikoissa Japanin luonnollisen säteilytaustan yläpuolella, mutta vastaavia annosnopeuksia on mitattu Suomesta korkean radonpitoisuuden alueilta. Pois muuttaneet asukkaat eivät kuitenkaan ole olleet tyytyväisiä viranomaisten tapaan hoitaa asioita. Monet menettivät onnettomuudessa omaisuutensa ja elinkeinonsa, ja odottavat edelleen korvauksia kärsimistään vahingoista. Asukkaat eivät myöskään täysin luota hallinnon lupauksiin kotiinpaluun turvallisuudesta. Alueen jälleenrakennusta tuskin saadaan toteutettua halutulla tavalla ennen kuin luottamus päättäjiin on saatu palautettua.
i) Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen liittyvät luvut ja tilastot ovat pääosin peräisin UNSCEAR:in vuoden 2008 raportista, ja Fukushiman luvut UNSCEAR:in raportista vuodelta 2013.
ii) Suojarakennuksen tarkoitus on estää kokonaan reaktorin primääripiiristä purkautuvien radioaktiivisten aineiden vapautuminen ympäristöön. Fukushiman laitokset edustivat tältä osin 1960-luvun turvallisuussuunnittelua, jossa oli varauduttu huonosti suureen sydänvaurioon ja pitkittyneeseen paine- ja lämpökuormaan. Suomen vanhoilla ydinvoimalaitoksilla vakavien reaktorionnettomuuksien hallintaan on tehty jälkikäteen useita parannuksia, ja uuden sukupolven laitoksissa sydämen sulaminen on otettu lähtökohtaisesti huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Esimerkiksi Olkiluodon EPR-laitoksessa reaktorin alapuolelle on asennettu erityinen ”sydänsieppari”, jonka tehtävä on ottaa vastaan ja jäähdyttää sulanut polttoaine reaktoripaineastian puhkeamisen jälkeen.
iii) Aikaisemmassa blogikirjoituksessa todettiin, että säteilyn välittömiä terveysvaikutuksia aiheuttavaa absorboitunutta annosta mitataan gray-yksiköissä (Gy). Tämän rinnalla käytetään tavallisesti myös sievert-yksikköä, joka tosin täsmällisesti tulkittuna mittaa säteilyn pitkällä aikavälillä aiheuttamaan terveysriskiin liittyvää efektiivistä annosta. Monissa yhteyksissä absorboitunut ja efektiivinen annos ovat sama luku, jonka yksikkönä käytetään yksinkertaisuuden vuoksi sievertiä. Samaa käytäntöä on noudatettu myös tässä blogikirjoituksessa. Kerrannaisyksikkö millisievert (mSv) tarkoittaa vastaavasti sievertin tuhannes-, ja mikrosievert (μSv) miljoonasosaa. Säteilysairauden oireita voi alkaa esiintyä kun lyhyellä aikavälillä saatu kokokehoannos on 1000 mSv:n suuruusluokkaa. Hengenvaaralliseksi luokiteltava annos on n. 5000 mSv, ja yli 10,000 mSv:n annos johtaa hoidosta riippumatta lähes varmasti kuolemaan.
iv) Np239 on voimakas beta- ja gammasäteilyn lähde. Se, että kaasumaisten päästöjen lisäksi myös neptuniumia ja muita vaikeasti vapautuvia lyhytikäisiä radionuklideja sisältäviä polttoainehiukkasia pääsi leviämään räjähdyksen vaikutuksesta laitosalueelle, saattoi olla merkittävä syy Tšernobylin onnettomuuden pelastustöihin osallistuneiden työntekijöiden suurille säteilyannoksille.
v) Aerosolit ja kuumat hiukkaset eroavat toisistaan hiukkaskoon ja syntytavan osalta. Aerosoleja muodostuu kaasumaisten radioaktiivisten aineiden jäähtyessä ja tiivistyessä yhteen mikroskooppisen pieniksi hiukkasiksi (kokoluokka kymmeniä tai satoja nanometrejä). Päästö koostuu erityisesti matalassa lämpötilassa kaasuuntuvista fissiotuotteista, kuten jodista, cesiumista ja telluurista. Kuumilla hiukkasilla puolestaan viitataan ydinpolttoaineesta mekaanisesti irronneisiin hiukkasiin, jotka ovat halkaisijaltaan vähintään kymmeniä mikrometrejä. Hiukkasten koostumus vastaa säteilytettyä polttoainetta, ja ne voivat sisältää myös sellaisia aineita, jotka eivät korkean kaasuuntumislämpötilansa vuoksi muodosta helposti aerosoleja (esim. strontium, neptunium ja plutonium). Yksittäisen kuuman hiukkasen aktiivisuus voi olla hyvin suuri. Tšernobylissä laitoksen lähiympäristöstä löydettiin onnettomuuden jälkeen hiukkasia, joilla oli aktiivisuutta miljoonia becquerelejä. Suomeen saakka kulkeutuneet hiukkaset olivat selvästi pienempiä, ja niiden aktiivisuus mitattiin tavallisesti sadoissa becquereleissä.
vi) Neuvostoviranomaisten IAEA:lle vuonna 1986 toimittamassa INSAG-1 -raportissa kerrottiin aluksi, että Pripjatin kaupungin asukkaat määrättiin suojautumaan sisätiloihin heti reaktorin räjähdyksen jälkeen, ja koulut ja päiväkodit pidettiin seuraavana päivänä suljettuna. Myöhemmin on kuitenkin selvinnyt, että mittaviin väestönsuojelutoimenpiteisiin ei todennäköisesti ryhdytty ennen päätöstä kaupungin evakuoimisesta. Raportissa esitetyt tahallisesti vääristellyt tiedot tekivät suurta vahinkoa onnettomuustutkinnalle, ja tiedotuksessa ja väestönsuojelutoimissa tehtyjen virheiden peittely söi myös kansainvälisten riippumattomien selvitysten uskottavuutta. Samassa INSAG-1 -raportissa onnettomuuden syy yritettiin vierittää laitoksen käyttöhenkilökunnan niskoille, ja myytti syyllisyydestä elää edelleen vahvana.
vii) Monissa medialähteissä on kerrottu, että Pripjatin asukkaat kärsivät pian reaktorin räjähdyksen jälkeen säteilysairauden oireista, kuten pahoinvoinnista ja palovammoista iholla. UNSCEAR:in raporteissa ei kuitenkaan ole mainintaa siitä, että väestön saamat säteilyannokset olisivat aiheuttaneet kuolemia tai välittömiä terveysvaikutuksia. Kun päätös Pripjatin evakuoimisesta tehtiin, ulkoisen säteilyn annosnopeus kaupungissa oli kohonnut noin sataan mikrosievertiin tunnissa, mikä on esimerkiksi suomalaisissa valmiusohjeissa sisälle suojautumisen raja. Säteilysairaus edellyttää kuitenkin lähes tappavan korkeaa kerta-annosta (> 1 Sv), eli vuorokauden aikaskaalassa altistumista satoja kertoja korkeammalle säteilytasolle. Uutisten taustalla saattaa olla se, että kaupungin sairaalaan tuotiin seuraavan päivän aikana hoitoon pelastustöihin osallistuneita palomiehiä ja työntekijöitä, jotka kärsivät vakavista säteilysairauden oireista. Tiedon kulkua rajoitettiin, eikä sairaalan henkilökunnalla välttämättä ollut tarkkaa käsitystä siitä, missä potilaat olivat altistuksensa saaneet.
viii) Fukushiman onnettomuutta seuranneilla evakuointitoimenpiteillä väestön säteilyaltistus saatiin pienennettyä noin kymmenesosaan. Viranomaisten toimintaa on kuitenkin myös arvosteltu, sillä evakuoinneissa kuoli yli 50 henkeä. Suurin osa kuolleista oli huonokuntoisia vanhuksia, joille ei puutteellisissa olosuhteissa kyetty tarjoamaan asianmukaista hoitoa. Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä muistaa, että päätös evakuoinnista tehtiin valitsevan tilannekuvan mukaan, ja taustalla oli myös varautuminen vielä suurempaan radioaktiiviseen päästöön.
ix) UNSCEAR:in vuoden 2008 Tšernobyl-raporttiin on koottu yhteenvetoa eri väestöryhmille tehdyistä syöpätutkimuksista. Vaikka yksittäisissä tutkimuksissa on havaittu tilastollisia poikkeamia, ne ovat pääsääntöisesti jääneet luonnollisen satunnaisvaihtelun alapuolelle. Edellä mainittujen syöpätyyppien lisäksi korkea säteilyannos voidaan yhdistää kaihiin (silmän mykiön samentuminen), sekä sydän- ja aivoverenkierron sairauksiin, joiden esiintyvyys on pelastustyöntekijöiden joukossa koholla.
x) ICRP käyttää säteilysuojelutarkoituksissa pienille annosnopeuksille nimellistä todennäköisyyskerrointa 5%/Sv, mikä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi 100 mSv:n efektiivisen annoksen saaneella ihmisellä on laskennallisesti 0.5% todennäköisyys sairastua säteilystä aiheutuvaan kuolemaan johtavaan syöpään elämänsä aikana. Keskivertosuomalaisen Tšernobyl-laskeumasta saama 2 mSv:n elinikäinen annoskertymä antaa laskennalliseksi syöpäkuoleman riskiksi vastaavasti 0.01%. Keskimäärin syöpään sairastuu elämänsä aikana noin kolmannes ihmisistä, joten kokonaisriskiin suhteutettuna lisäys on varsin pieni. Vertailun vuoksi esimerkiksi päivittäisen tupakoinnin aiheuttama lisäys keuhkosyöpäriskiin voi olla suuruusluokkaa 2000%.
Fissioreaktori 